by ThomasKestävän kehityksen haasteet kulminoituvat kulutukseen, elintapoihin, ja arvioihin. Usein ne asiat ovat hyvinkin pieniä, ruohonjuuritasolla tapahtuvia asioita. Huomio kohdistuu usein itseen: mitä minä voin tehdä?
Vaihdan auton pyörään, voin kierrättää, kuluttaa määrällisesti vähemmän mutta laadullisesti paremmin, ja niin edelleen. Yksittäisiä kulutusratkaisuja miettiessä tulee hyvin helposti hulluksi: kävelenkö lähikauppaan jossa ei ole reilun kaupan banaaneja, ja täten tuen ostoksellani lähikauppaa ja kuljen sinne hiilineutraalisti, vai hyppäänkö bussilla 10km päässä olevaan Citymarketiin niitä hakemaan.
Huomio on kuitenkin näissä kaikissa tapauksissa yksittäisissä ratkaisuissa, ja niissä joihin pystyt itse vaikuttamaan. Mutta suurin kompastuskivi on sosiaalinen paine. Sen edessä polvistuu tarvittaessa parhainkin kulutuspäätös. Vaikka ’normaalisti’ valitsisit toisin, eteen tulee päivittäin tilanteita jolloin ei pysty vaikuttamaan toimintaasi, vaan sosiaalinen paine sanelee sen.
Otan esimerkiksi ympäristötietoisuuden virstanpylvään, joka on sekä ajatuksen että toiminnan tasolla lyönyt itsensä läpi yhteiskunnassa varsin kiitettävällä menestyksellä: kierrätys. On kuitenkin yksi paikka jonne se ei vielä sovi: lahjaksi. Vai osaako joku kuvitella puolituttua, perhetuttua, tai ihan läheistäkin ystävää, jolle voisi muitta mutkitta kiikuttaa käytetyistä villasukista kyhätyn koriste-esineen? Ei. Kylään viedään lahjapaketissa ennemmin vaikka tarpeettomia koriste-esineitä.
Kuuntelinkin joulun alla radio-ohjelmaa, jossa ohjeistettiin että kaikista alhaisin lahja minkä ihmiselle voi antaa on kierrätyslahja. Anteeksi ei saa edes silloin jos tavara on itselle tarpeeton, mutta jollekin toiselle todella mieluisa ja hyödyllinen. Kierrätys ja lahja eivät vain sovi yhteen.
Ruohonjuuritasolla tavaranpaljous ei voisi ahdistaa enemmän kuin perheessä jossa on pieniä lapsia. Tavaran elinkaari on niin lyhyt ettei perässä pysy, ja sen paljoudelta on lähes mahdoton suojautua. Lastenkutsujen lähestyessä, Hello Kittyjen alistamana päätin tehdä vastaiskun. Protestimaisen, pienen sellaisen, mutta lopputulos oli oivallisempi kuin olisin osannut kuvitellakaan.
Kutsukortissa luki: ”Koska maapallolla on jo nyt liikaa tavaraa väärissä paikoissa, niin eiköhän oteta tämä näillä synttäreillä huomioon, kiitos! Lahjatoive on biohajoavaa, kierrätettyä, tai vaikka aineetonta yhdessäoloa!”
Olin jo valmistautunut turhautuneisiin reaktioihin siitä kun ei voikaan koukata kaupan kautta muovipakettia, vaan joutuu ihan miettimään asiaa. Sen sijaan vanhemmat tulivat ihan ovelle asti kiittämään kuinka joku vihdoinkin uskaltaa tehdä näin!
Lapset olivat itse keksineet mitä oivallisimpia tekeleitä omista tavaroistaan. 5-vuotias tyttäreni sai kuin saikin niistä vanhoista villasukista, katkenneesta katuharjasta, rannalta kerättyjen simpukankuorin koristellun ohjasten kera tehdyn keppihevosen.
Se oli välitön hittituote, ja pesee vielä tänäkin päivänä ne muoviset vinkulelut.
Vaikka se jo itsessään oli ilahduttavaa, niin vielä ilahduttavampaa oli rikkoa lastenkutsujen muovileluihin perustuvaa kilpavarustelun normia, sekä saada siitä molemminpuolinen synninpäästö. Purkaa siis sellainen sosiaalinen paine, johon mukautumisesta kaikki kärsivät, mutta jota kukaan ei uskalla rikkoa.
Olennaisinta ei siis ole se että yksi ihminen saa yhden käytetyn villasukan enemmän tai yhden tarpeettoman koriste-esineen vähemmän, vaan se että muuttamalla käytäntöjä ja merkityksiä tulee puretuksi niitä pakonomaisia, lainomaisia sosiaalisia koodeja joiden paineessa yksilön kulutusvalinnat taipuvat.
Ensi jouluna kuulisin mielellään radio-ohjelman ohjeistuksen uuden version: Alhaisinta mitä voit tehdä on hakea tavaratalon hyllyltä hirveässä kiireessä jonkun sattumanvaraisen koriste-esineen, ja pyydät myyjää laittamaan lahjapakettiin. Sen sijaan arvokkain lahja jonka voit antaa on kierrätetty.
Avain kestävään kulutukseen ei pelkästään ole omien valintojen pohtimista, niin tärkeää kuin se onkin, vaan sosiaalisen paineen murtaminen ja muuttaminen.
